Kurkistus huippu-urheilijan arkeen
Kurkista huippu-urheilijan arkeen! Yhdistetyn a-maajoukkueen edustusurheilijat osoittautuivat myös melkoisiksi kynämiehiksi ja tarjoavat meille artikkeleidensa muodossa huippu-urheilijan arkea. Sekä Eetu Vähäsöyringille että Ilkka Herolalla on pitänyt kiirettä viime aikoina, mutta hyvässä hengessä tuntuvat nämä hiihdon ja mäkihypyn sekä opiskelunkin yhdistävät miehet kauttansa aloittelevan.
Eetu Vähäsöyringin syksyisiä kuulumisia
Itsellä on ollut toiminnan täyteinen syksy. Nyt puhaltaa aikalailla uudet tuulet. Syyskuussa muutin Rovaniemelle asumaan, koska aloitin liiketalouden opinnot Lapin Ammattikorkeakoulussa. Olympialaisten jälkeen alkoi tuntua, että olisi ihan mukava aloittaa opiskelut urheilun ohessa; siispä otin opiskelupaikan vastaan. Opiskelut ovat lähteneet mukavasti käyntiin ja intoa opiskeluun on riittänyt. Meillä on hyvä luokka ja näin neljän vuoden jälkeen opiskelu maistuu todella hyvälle, kun on semmoinen ala mikä kiinnostaa. Opiskelu on tuonut hyvää vastapainoa urheilun täyteiseen elämään. Tavoite on hoitaa myös koulu kunnialla läpi.
Syyskuussa muutin siis Lahdesta Rovaniemelle. Olen tykännyt Rovaniemestä todella paljon, varmaan osittain johtuu siitä, kun tykkään todella paljon ”eräilystä”; kalastamisesta ja metsästämisestä. Rovaniemellä on aivan hullun hyvät paikat kalastaa ja eikä ole kovin pitkä matka lähteä pohjoiseen kalalle. Heti ensimmäisenä, kun Rovaniemelle tulin, niin piti lähteä heittämään perhoa joelle. Viimeisen kolmen vuoden aikana olen hurahtanut täysin perhokalastamiseen. On tosi mukavaa lähteä esim. rankan leirijakson jälkeen luontoon rauhoittumaan ja lataamaan akkuja.
Urheilun ja koulun yhdistämisessä ei ole ollut ongelmia. Lapin urheiluakatemia pyörii todella mallikkaasti. Koulussakin opettajat ymmärtävät urheilun ja olen saanut vapaata urheilemiseen hyvin. Aikataulu on tosin tiukempi kuin ennen, koska molemmat urheilu ja koulu täytyy hoitaa eli vapaa-aikaa on hieman vähemmän, kuin ennen. Näin leirillä ollessa ei aika käy pitkäksi, kun kouluhommia täytyy hoitaa. Se on tuossa kouluhommassa vähän sama homma kuin huippu-urheilussa: Mikään ei tule ilmaiseksi.
Treenit on menneet tänä kesänä hyvin, kunto on parempi kuin edellisinä kesinä. Yleensä kesällä minulla on ollut hypyn kanssa vaikeuksia, mutta tänä kesänä niitä ei ole ollut lähellekään niin paljon. Hyppyvarmuus on ollut hyvällä tasolla aikaisempiin kesiin nähden. Viime talvena loppukaudesta hyppäsin todella hyvin ja olen pystynyt toteuttamaan samaa sapluunaa nyt kesälläkin. Näin ei ole ennen ollut. Hiihdossa olemme nyt kesällä keskittyneet paljon enemmän käsiin ja keskivartaloon, kuin aikaisempina kesinä. Tämä on antanut paljon lisäboostia ainakin rullahiihtoon, tätä kautta myös hiihtotekniikka on kehittynyt paljon. Toivotaan, että voimaharjoittelu näkyy nyt talvellakin, myös niin sanotulla pikkusuksella hiihdettäessä.
Tätä kirjoittaessa, ollaan parhaillaan Lahdessa maajoukkueleirillä. Nyt on hypätty kolme päivää ja huomenna lähden kohti Haapajärveä ja sieltä lauantaina hyökkään kohti Vuokattia. Maanantaina meillä jatkuu maajoukkueleiri hiihtoharjoittelun merkeissä, nimittäin Vuokatissa avataan ensilumenlatu 10.10. klo 10. Vuokatissa pääsee siis jo hakemaan vähän lumelle tuntumaa. Tarkoituksena on vetää kova viikko, jonka jälkeen takaisin Rovaniemelle treenaamaan ja koulunpenkille istumaan, jospa sitä jotakin tärkeää tarttuisi tähän meikäläisenkin sipuliin. Nyt adios!
- Eetu Vähäsöyrinki
Ilkka Herolan toisenlaista työstressiä
"Koulu pittää aina olla ykkösenä, urheilu ei oo mikkään ammatti. Ootha sie nähny miten on käyny Nykäsen Matille ja muille jotka ei sitä uskonu. Kunnon koulutus pittää hankkia ja sitten voi harrastaa muuta."
Karjalan ja savon murretta hauskasti yhdistävän isoäidin ohjeet pyörivät mielessä, uudet vaatteet taas pyörivät olohuoneen lattialla. Kaikissa vehkeissä on olympiarenkaat. Joskus sitä mietti, että on päässyt ehdottomasti huipulle, jos joskus kilpailee olympialaisissa. Niinhän ne oli huippuja kaikki, jotka kisasivat Torinossa. Ja Vancouverissa.
Onkohan niihin kirjoituksiin tullut luettua tarpeeksi? Seefeldissä olisi ollut aikaa, mutta kolmen kisan jälkeen teki mieli vain nukkua. Val di Fiemmeen oli lähes viiden tunnin automatka, mutta ei tullut luettua paria tuntia enempää. Lennoilla väsymys on painanut päälle niin, ettei tunnu mikään tarttuvan päähän. Kotona piti olla vielä pari päivää aikaa, mutta päivät kuluivat koulussa ja illat vehkeitä pyykäten ja uudestaan pakaten, yli kahden viikon reissu Venäjälle edessä. Tyttöystävälle ei tässä vaiheessa aikaa järjesty, eikä muillekaan kavereille.
"Olympialaisissa kaiken pitää olla kunnossa! Sen eteen tehdään kaikki mikä on tehtävissä. Ne kirjoitukset sitten hoidetaan niin, ettei valmistautuminen häiriinny." Valmentaja ja isoäiti saisivat aiheesta varmasti aikaan rakentavan kahvipöytäkeskustelun. Itse kävin sen keskustelun päässäni. Monta kertaa. Lopulta tuntui, ettei valmistauduttu kunnolla kumpaankaan. Kaksi asiaa kilpaili prioriteettilistan ykköspaikasta. Molemmat pyörivät jatkuvasti mielessä, mutta kun ei voinut kahtia jakaantua, tuntui, että jäin asioiden väliin seisomaan. Sitä kai sanotaan stressiksi.
Kauden jälkeen ajatuskin jostain tuloshakuisesta tai arvosteltavasta asiasta puistatti. Sijoituksia ja arvosanoja, kehuja ja toruja, patistelua ja rauhoittelua. Kaikki ympärillä pyörivät katsovat asiaa omasta vinkkelistään ja ihmettelevät, kun ei välttämättä hommat hoidu kuten muilla. Koulussa opettajat olettavat, että tietenkin tämän ikäiselle kirjoitukset ovat isoin juttu. Toimittaja taas kysyy, että vieläkös huippu-urheilija on ehtinyt koulussa käydä vai onko koulu jäänyt kesken jo vuosia sitten.
Harva piti tilannetta yleensäkään mahdollisena. Että pitäisi tavallaan valita kultainen keskitie opiskelun ja urheilun välillä? Käsitys urheilijan elämästä tuntuu monella olevan "käydään treeneissä ja kisoissa, uidaan rahassa ja biletetään" -tyyppinen haaveuni. Tässä "unelmassa" käytiin äidinkielen kirjoitukset kesken olympialaisiin matkustuksen.
Ei tuntunut kovin ammattimaiselta.
Jälkeenpäin ajateltuna kaikki meni kuitenkin hyvin. Mummo huolii yhä kahvipöytään ja valmentajakin suostuu merkkiä mäessä näyttämään. Omat tavoitteet täyttyivät mukiinmenevästi urheilun puolella sekä koulussa. Uusi harjoituskausi alkoi nopeasti, taukoa pidettiin kolmisen viikkoa. Kohtuullisen täyden kauden jälkeen kolme viikkoa ilman suurempaa stressiä tuntui kuitenkin melko pitkältä ajalta. Ja olihan sentään tieto siitä, ettei enää koskaan tarvitse yhdistää ylioppilaskirjoituksia olympialaisiin.
Seuraava isompi stressipiikki odotti heinäkuun alussa, kun muutin kotoa Siilinjärveltä Kuopioon. Muuttoon liittyy yllättävän paljon muutakin kuin tavaroiden kantamista, varsinkin ensimmäisellä kerralla. Jos ajattelee, että tavallinen "kotiviikko" sisältää harjoittelua 20 tuntia, kuluu ainakin 10 tuntia sen ympärillä tapahtuvaan oheistoimintaan: Harjoituspaikoille siirtymiset, jälkianalyysit, ohjelman suunnittelu, välineisiin liittyvät toimet, yhteistyökumppanisuhteet ja niin edelleen. Tähän lisättiin nyt ruoanlaitto, pyykinpesu, kaupassakäynti ja kodin ylläpito. Ei yllättänyt, ettei elokuun alussa oltu ihan täydessä terässä. Mutta kaikkeen tottuu, kun toimista muodostuu rutiineja.
Kesä-GP kertoi onneksi hyviäkin uutisia, viime vuodesta on otettu askel eteenpäin, vaikka luottamus tekemiseen olikin välillä hukassa. Vanha tuttava, ylioppilaskirjoitukset, ottivat osaa myös tälle kiertueelle; mikä olisikaan kisan jälkeen mukavampaa kuin ottaa matematiikan kirja käteen ja pohtia rationaalifunktion raja-arvoa, kun x lähestyi ääretöntä. Jos joku lähestyi ääretöntä, niin v-käyrä.
Stressin vaikutus ihmiseen on paljon muutakin kun ajanpuutetta ja hermostuneisuutta. Hermoston käydessä jatkuvasti kovilla kierroksilla, ei kunnollista palautumista tapahdu edes yöllä. Päivisin hiippailee kuin unessa ja yöllä ei saa unta. Harjoituksissa hermoston toiminta jää vajavaiseksi, eikä parasta saa irti. Heikot testitulokset ja sitä kautta huoli seuraavan kauden menestyksestä eivät helpota stressiä, vaan lisäävät vettä myllyyn. Stressin kasvaessa kynnys hermostumiseen lisästressin saamiseen vain laskee; pienikin juttu saattaa yllättäen tuntua ylitsepääsemättömältä. Tässä vaiheessa harva ulkopuolinen ymmärtää, että se "pikkujuttu" voi olla hyvinkin merkityksellinen kokonaisuuden kannalta.
Ulkoapäin edellistä vuottani seuranneet ovat saattaneet huomata, että välillä on pinna tiukalla. Välillä olen varmasti vaikuttanut aikaansaamattomalta, ainakin opettajien ja valmentajien silmissä. Ja tietenkin vanhempien. Kun isoäiti kysäisi tämän syksyisten kirjoitusten tuloksia ja vastasin, että vaikuttaisi kahdelta "ämmältä", kysyi hän että etkös sinä joskus ollut hyvä koulussa?
Nyt kun syksyn kirjoitukset on saatu pakettiin eikä lukion kursseja ole muutenkaan enää montaa, voi taas keskittyä lähes täysin harjoitteluun. On jäänyt pitkästä aikaa välejä, jolloin voi ottaa kitaran käteen miettimättä, että pitäisi tehdä jotain ihan muuta. Se tuntuu pitkästä aikaa kivalta.
Saa nähdä, kysyykö valmentaja ensi kauden jälkeen, että etkös sinä ennen osannut hypätä ja hiihtää. Kovasti yritän tehdä hommia sen eteen, ettei siihen tilanteeseen jouduta.
- Ilkka Herola
